Tilaisuuksien yleisömäärä ei ole aina verrannollinen median tuntemaan kiinnostukseen.
Pahalla pakanalla, armottomalla ateistilla eli allekirjoittaneella eivät oikein nuo kirkolliset juhlapyhät ole hanskassa. Hölmistyin kun tuttava mainitsi maanantaina nyt elettävän adventin aikaa ja ensimmäisen adventtipyhän olevan ohitse.
Google-seikkailulla pääsin katsomaan televisioitua ensimmäisen adventin Jumalanpalvelusta Helsingin Paavalinkirkosta. Jumalanpalvelus oli esitetty suorana lähetyksenä sunnuntaina 27.11.
Laulusolistina oli Jesse Kaikuranta ja puhujana julkkispappi Kari Kanala.
Mutta paras osio oli heti ilosanomaa levittävän tilaisuuden alussa. Kirkkoon keinahteli vähäpukeisten, naisoletettujen sambatanssijoiden ryhmä musiikin tahdissa. Kappale oli tuttu ”Hoosianna, Daavidin poika.” Näkyy taipuvan lattariksikin. Pappi ja liturgikin fiilistelivät sambaryhmän perässä kävellessään kuin olisivat olleet Brasiliassa sambajuhlilla. Häveliäästi esiintyjien luettelossa ei sambaryhmää mainittu, liturgi ja kanttori olivat nimensä tähän luetteloon saaneet papin ja laulusolistin lisäksi.
On siinä saattanut mennä körttihuivi tiukasti pään ympärille sidottuna istuvalla mummolla kirkkokahvin pulla väärään kurkkuun televisiosta adventin Jumalanpalvelusta katsoessaan.
Ohjelmaa katsoessa selvisi sekin, mikä adventti on. Pappi sanoi saarnansa aluksi adventin olevan valon juhlan.
Valon juhlaa ei ole vietetty tanssimusiikin ja tanssien näkyvyyden suhteen viime aikoina. Syynä Alfa TV:n toiminnan päättyminen. Kyseinen kanava lähetti ohjelmaa tansseista sekä tanssimusiikista, muun muassa Tanssi kanssain, Retrotanssit ja Syksyn Sävel. Oli jotain muutakin, vaan ei tule nyt mieleen.
Muilla kanavilla ei tanssiohjelmia ole näkynyt kuin uusintoina menneiltä vuosilta. Maikkarilla oli Tulisuudelma, Ylellä Kesäillan valssi. Molempia on aikanaan kuvattu Napiksella.
Sitten meille kerrottiin Tampereelta olevan liian pitkän matkan Sotkamoon. Viimeksi kun teeveetanssit järjestettiin, kustannuksista melkoinen osa lankesi tanssienjärjestäjän maksettavaksi.
Erikoista sinänsä tanssiohjelmien päättyminen, koska ohjelmien katsojaluvut olivat todella hyviä. Ja ikävää oli ohjelmien loppuminen, koska mediassa ei muutenkaan tanssimusiikki ja tanssit saa paljoakaan palstatilaa.
Maakuntasarjatason jalkapallo-otteluista, jääkiekko-otteluista ja muista vastaavista tehdään joka viikonloppu isot kuvalliset jutut. Vaikka katsomoissa olisivat vai lähimmät omaiset ja parikymmentä muuta katsojaa. Jos kerran kesässä viikonloppuvuorossa oleva kesätoimittaja on hätistettykin juttukeikalle paikalliselle tanssilavalle, niin hän lähtee pois viimeistään tanssien alkaessa räpsäyttäen hätäisesti sisälle tulleista ensimmäisistä asiakkaista muutaman kuvan. Ja pois lähtiessään ilmoittaa soittavansa tanssipaikan vastaavalle kysyäkseen, kuinka tanssit menivät. Me vanhan liiton toimittajat nimitämme tällaista toimintaa välilliseksi kokemusjournalismiksi.
Näin, koska joku teoriaherra ja koulutyhmä on määrännyt lauantai-iltana toimittajan työvuoron päättymään illalla kello 20.
Onko palstatilan vähyyden juurisyynä myös vanhoilta ajoilta ja luterilaisesta ajattelutavasta periytyvä ajatus tanssien synnillisyydestä sekä urheilun ylevyydestä. Vai ovatko urheiluseurojen vaikuttajat hoitaneet yhteiskuntasuhteet niin hyvin, että paikalliset tiedotusvälineet priorisoivat uutisoinnin kärjet näillä perusteilla.
Vai onko tanssienjärjestäjien oman tiedottamisen passiivisuus taustalla? Näin some-aikana nukkumiseen ei ole varaa.
Jos televisio ei tule juhannuskesällä yhtä aktiivisesti tanssipaikoille kuvaamaan kuin adventin aikana sambatanssijoita kirkkoon, on meidän tanssienjärjestäjien entistä aktiivisemmin tuotettava aineistoa nettisivuille ja eri somealustoille.
Pertti Granqvist